Keikkaraportit 2010

[ubik]

Lappeenranta 30.01.2010 Lucky Monkeys

Tänään olisi edessä pitkän tauon katkaiseva keikka, vieläpä kotikulmilla. Tiedossa ei siis tulisi olemaan ongelmia majoituksen, bensarahojen tai minkään muun kanssa, toisaalta tiedossa olisi syntiä, nahkaa ja tuttuja naamoja.

Aamu alkoi tukevalla tankkauksella puuroa, kahvia ja tupakkaa. Puhelinsoitto Artolta, autot käyntiin ja nokka kohti konnunsuota. Ajoitimme lähtömme strategisesti tunnin aikaisemmin mitä oli suunniteltu välttääksemme turhaa kiirettä, tämä osoittautui vallan tarpeelliseksi koska palatessamme kohti keskustaa alkoivat puhelimet piristä ja kiire nostaa päätään, Matilla oli jokseenki kiire, koska mies hoiti samaan aikaan velvollisuuksiaan Kaupunginteatterissa.

Autot lastausovelle ja kamojen purku, ahastaha siitä tuli koska edellisen illan HC-pumput olivat samaan aikaan suorittamassa omien kamojensa poisvientiä. Kun kaikki oli tuotu sisälle ja Matti aloitteli rumpujensa kasausta, palkitsimme itsemme apinan valttituotteella, oluella, neste joka tulisi illan aikana entistäkin tutummaksi. Paikalle valui ajan mittaan myös tämäniltainen lämppäri: Disease Of The Nation. Mukavia miehiä koko kööri, huumori kukki ja runosuoli lauloi. Kun kaikki tehtävä oli tehty pystyin turvallisin mielin suuntamaan kohti kotia, lepäämään ja rentoutumaan ennen iltaa, näin siis luulin. Todellisuudessa ko. lepohetki meni sängyssä pyöriessä ja ”tyttöjen juttuja” kuunnellen.

Saavuimme takaisin apinabaariin hyvissä ajoin lauantai iltaa ja baaripuoli oli jo täyttynyt iloisista kansalaisista. Ettepä olisi iloisia kauaa. Vetäytyminen alakertaan ja odottamaan tulevaa keikkaa, tankkaus vitamiineja, energiajuomaa ja hivenaineita, katsomaan Dissiä ja hämmästelemään yhtyeen toimintaa. Todella, todella hyvää paskaa, yleisö oli villinä, tosin noin 3 metriä lavan reunasta. Keikan jälkeen onnittelut ja kamojen vaihto, kohta se olisi edessä, kotikenttäetu ja energiaa enempi kuin olisi tarve.

Eka biisi rävähtää käyntiin ja tunne on suorastaan euforinen, soitto kulkee ja päät heiluu, jalat heiluu ja kädet heiluu. Tokan biisin jälkeen katsaus yleisöön, ei jumalauta tuo salihan on täynnä, tästä huumaantuneena piiskasimme itsemme entistä kovempaan laukkaan, basson kielet alkoivat olla jo verestä tahmean liukkaat, niskalihakset kramppaavat ja jalat maitohapoilla, mutta on vain jatkettava koska koko pääni ympärillä pyörivä kaaottinen äänimassa kuiskii sieluuni, anna mennä, anna mennä. Viimoinen biisi ja Matti alkaa muistuttaa piestyä koiraa, hukutettua ja sen jälkeen piestyä koiraa, tähänkö se jo loppuu? Biisi loppui ainakin ja Matti säntäsi bäkkärin suojiin (hakemaan viinaa -toim.huom.), mutta yleisö vaatii lisää, settilistaan varattu encore-biisi tuli siis tarpeeseen, pienen huudatuksen jälkeen rumpalimme palaa lavalle ja polkaisemme viimeisen biisin käyntiin, katselen ympärilleni, yhtyetoverini ovat adrenaliinin, serotoniinin, hien ja veren kyllästämiä fyysisesti toimivia ruhoja, jotka hakkaavat instrumenteistaan ulos viimeiset vaikeroivat korahdukset jäljellä olevilla raajoillaan ja sitten se on ohi.

Tärisevinä, loppuunkaluttuina raatoina vetäydymme bäkkärin suojiin nesteytymään, ilta jatkuu tutuissa merkeissä, ystäviä ja tuntemattomia pyörii kaikkialla, sekavuus voimistuu, rommia kuluu, tanssia ja laulua. Kello kulkee ja ravintolat sulkevat ovensa, minä vaellan kotiini, toiset jatkoille, kolmannet minne lie, Arto on jo nukkumassa, toivottavasti aamu antaa meille anteeksi.

-Paavo Alander

[ubik]

Helsinki 13.02.2010 Tavastia

Tavastia, tuo legendaarinen suomalaisen rockmusiikin synagoga, temppeli ja moskeija. Sinne meidän on sallittu tänään saapuvan, lämmittelemään Stam1naa, suomen tämänhetkistä ”the” bändiä. Onneni on rajaton, tänään ei ryssitä, ei hosuta eikä myöhästellä. Aikataulu on suurinpiirtein selvillä, hotellit ja muut hyvissäajoin varattu ja maksettu. Ihmisten kyytiinottamisen, kyydistä jättämisen, tankkauksen ja kamojen lastauksen jälkeen suunta kohti Helsinkiä.

Ajomatkaa säesti musiikki ja todella hyvä huumori, kahvitauot ja GPS-systeemi todella tarkat ajo-ohjeet. Näistä huolimatta saavuimme perille ajoissa, liiankin ajoissa, ovet tuohon rockmaailman pyhättöön olivat lukitut ja Stam1nan ryhmä vielä matkalla, osa meistä suuntasi levykauppaan, osa läheiseen ravintola Ilvekseen, itse kuuluin jälkimmäiseen johtuen heikohkosta rahatilanteesta ja suutani vaivaavasta kuivuudesta.

Ovet aukenivat ja autot tyhjentyivät, hetki salin ja lavan koon hämmästelyä, jota seurasi odottelu, maittavan ruuan nauttiminen ja odottelu. Soundcheckiin ei aikaa liiemmin jäisi, mutta siitä viis, me olemme täällä ja niin lavalla oleva kalusto kuin myös PA järjestelmä ovat ensiluokkaisia, keikkaa kuvaavat kameratkaan eivät laadullaan joudu häpeilemään, no cheap shit tonight. Hengailua takahuoneessa ja biisilistan setvimistä, vitamiineja, venyttelyä ja vaatteiden vaihtoa.

Showtime lähestyi ja sali täyttyi, nyt on mentävä, ei ole aikaa epäillä eikä muistella rakkaimpiaan, se on sotaa nyt. Keikka alkaa, savukoneet yskivät ja valot vilkkuvat, hiki alkaa virtaamaan jo nyt. Kurotan toisen biisin jälkeen kohti vesipulloja ja ihmettelen hengitysvaikeuksia, tuntuu, että vain toinen keuhko on toiminnassa, olenko tupakoinut itseni ennenaikaiseen hautaan? Ei ole aikaa miettiä, setin pituus on tiukka puolituntinen ja siitä on otettava kaikki irti. Kolmas biisi räjähtää käyntiin ja huomaan kaaoksen keskellä yleisönkin nauttivan tarjoamistamme musiikillisista ihmeellisyyksistä. Arto hikoilee, Kalle hikoilee, Matti kyyristelee rumpujensa takana ja Lassekin on hikinen, ilmeisesti. Keikan on jatkuttava, tällä lavalla ei tunneta armoa, ei sympatiaa eikä taukoja, hikeä valuu silmiini koitan pyyhkiä sitä pois hikisillä käsilläni, silmiäni kirvelee, hengitys ei kulje ja syke on luultavasti 150:n paremmalla puolella. Viides marssi lähtee liikkeelle ja fyysinen kipu on menettänyt merkityksensä, annan ruumiini taiteelle ja sieluni Saatanalle, enää ei voi katua eikä kääntyä takaisin, verta, hikeä ja kyyneleitä vuodattaen saatamme settimme päätökseen. Kamoja raahataan pois lavalta puolitajuttomana ja lihakset huutaen lepoa, hengitys on mahdotonta, ilmassa vellova tukahduttava aromi aiheuttaa huimausta ja pahaa oloa, oksentaisinko tähän vai toisaalle. (Myöhemmin aromin aiheuttajaksi todettiin, Stam1nan taustakankaan liima -toim.huom.)

Seuraavaksi on vuorossa Stam1na, jonka keikan toivoisin näkeväni, mutta se ei ole mahdollista, totuus iskee pitkin kasvoja, kamat on siirrettävä autoihin juuri nyt. Minä ja Arto katsomme toisiamme alistuneina, tärisevin käsin ja jaloin aloitamme roudausrumban, nupit, rummut, kitarat ja raiturit on kaikki saatava sullottua farmareihimme, ajatus ei kulje ja fysiikka pettää. Onneksi paikalla on avuliaita ihmisiä, joiden avulla homma on ohi nopeammin kuin oletinkaan, ja ehdin katsomaan Stam1nan eläimen raivolla porhaltavaa settiä muutaman armoitetun tuokion verran.

Takahuone täyttyy ihmisistä välittömästi, katsomme soveliaaksi siirtyä sivummalle nauttimaan talon antimista, kiiwit kuoriutuvat ja moninaiset alkoholijuomat voitelevat kurkkuani, häly on korvia huumaava. Suuntaamme kohti hotellia jossa juhlat jatkuvat, vetäydyn rauhallisempaan huoneeseen nukkumaan, keho ei jaksa.

Aamulla totean tehneeni oikean ratkaisun, ei ratulaa, ei väsymystä, ei lihassärkyä. Katselen huoneissa makaavia ruumiita, ovatko toverini selvinneet hengissä ja terveinä yön pimeydestä, ovatko he mieleltään terveitä ja hyvinvoivia henkilöitä? Onko normaalien kansalaisvelvoitteiden suorittaminen vielä mahdollista? Kysymyksiä vailla vastauksia.

Kiitokset kaikille jotka tämän tekivät mahdolliseksi. Kiitos Olkkosille kaikesta avusta. Kiitos Millalle ystävineen videoinnista.

-Paavo Alander

[ubik]

Jyväskylä, Lutakko 12.03.2010

Aamu alkaa odottavissa tunnelmissa, tänään on tiedossa ns. näytön paikka. Edellisellä kerralla kun vierailimme Lutakossa suoritus ei ollut mitenkään mieltäylentävä, takana oli kaksi keikkaa ja kaksi yötä alkoholia ja epäterveellisiä elämäntapoja joten kunto ei ollut ihan top 10, varsinkaan kun sitä koitti parannella mm. rommia juoden, joten tänään pitäisi vetää paremmin kuin koskaan.

Farmarikaravaani kohti treenistä ja kamat kyytiin, suunta kohti Jyväskylää, Mikkelin hesen kautta tietenkin, tiedossa olisi kahden päivän rutistus joten ravinnonsaannista on huolehdittava, nesteyttäminen tapahtuu vielä tässä vaiheessa kivennäisvedellä myöhemmin jollain muulla. Mitään kiirettä ei tällä kertaa ollut koska Stam1na oli jo edellisenä iltana vetänyt keikan Lutakossa joten Soundcheck-tarvetta ei heillä olisi, tosin taikashowta hiottiin vielä kohdalleen meidän saapuessa paikalle. Kamat lavalle, piuhat kiinni, kaikki toimii ja Eki loihtii ilmoille mitä parhaimmat soundit ja kaikin puolin kaikki menee todella hyvin, ruoka on hyvää, viina on kaapissa taatusti tarpeeksi, ei koske eikä vituta ja miullaki on viritysmittari, jeee.

Mitä lähemmäs päästään H hetkeä sitä malttamattomammaksi käyn, mennään jo mie haluun louhimaan ja riehumaan. Astelemme lavalle ja silmäys yleisön suuntaan vain kohottaa jo korkealla olevaa malttamattomuutta, siellä on ihan oikeita ihmisiä ja ilma on jo nyt kuuma, tukala ja kostea, tänään ei voi ryssiä, mikään ei voi mennä pieleen ja vaikka menisi se ei haittaisi. Ensimmäinen biisi uudelta keikka setiltä jyrähtää käyntiin ja ihmettelen miksi musiikkimme kuulostaa tunkkaiselta, totean vian johtuvan korviini tungetuista ala-arvoisista korvatulpista, ekan biisin jälkeen revin tulpat korvistani, kuulo saattaa tästä hieman kärsiä mutta nyt ei mietitä muuta kun seuraavaa biisiä, joka aiheuttaa yleisössä mylvintää ja pitin pyöritystä, kasvoillani viipyilee typertyneen onnellinen hymy joka onneksi huuhtoutuu pian pois silmiini valuvan hien ja lihaksistossani kirkuvan kivun myötä. Nyt ei voi lopettaa hyvin käyntiin lähtenyttä settiä, vaikka koskee niin paikoilleen ei jäädä seisomaan, kädestäni vuotaa verta, bassoni kielet peittyvät tahmeaa punaiseen hien, rasvan ja veren seokseen. Yleisö hurraa, taiteen eteen on kärsittävä. Setti lähenee loppuaan, en haluaisi lopettaa vielä mutta aikataulu on armoton, lavan tulee olla tyhjä miehistä ja heidän vehkeistään 15 minuutin sisällä, pää pyörryksissä ja oksennus kurkussa roudaan kamoja minkä kerkeän, lavalta hissiin ja alakertaan.

Takahuoneessa vallitsee urheilutermein ”väsynyt mutta onnellinen” tunnelma, votka-alanderit pöytään ja juhlat alkavat, mitä pidemmälle ilta jatkuu sitä usvaisemmaksi käyvät muistikuvani. Paikalla oli ihmisiä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin, jotkut meistä poistuivat baariin laajemman juomavalikoiman houkuttelemina, jotkut meistä uupuivat. Jälkeen päin todistusaineistoa tutkittuani illan ohjelmaan kuului: laulua, tanssia, taide-esityksiä, viinan juontia, komediaa ja häkellyttävän älykästä keskustelua. Nukkumapaikat meille oli varattu mutta niitä ei löydetty, tai ainakaan minä en niissä yöpynyt sillä aamun sarastaessa olin edelleenkin takahuoneessa.

[ubik]

Seinäjoki, Rytmikorjaamo 13.03.2010

Missä olen? On kylmä ja joka paikkaan koskeen, joku kolkuttaa ovea, laahustan peloissani kohti ääntä, raotan ovea varovaisesti siellä on Pekka ”moro, onks mei jätkii jo tääl?”, ”ei kait” vastaan koomisen hiljaisella äänellä. Vaellan takaisin sohvalle, hengitän syvään ja koitan hahmottaa miksi olen päätynyt takahuoneen sohvalle, pöydillä ja muilla tasoilla syyttävästi seisovat tyhjät ja puolitäydet viinalasit sekä olutpullot kertovat karua totuutta, eilen on juhlittu ihan urakalla ja tänään pitäisi suoriutua seinäjoelle vieläpä ajoissa, UHH!

Muut ilmaantuvat alakertaan hilpeinä ja vihjailevat yläkerrassa tarjolla olevasta aamiaisesta, panadolia, vitamiineja ja energiajuomaa naamariin ja suunta ylöspäin, kahvia, leipää, jutustelua ja rumia miehiä mitä sitä muuta voi herkkä muusikko vaatia. Kamojen pikainen lastaus autoihin, tankkaus ja suunta kohti Seinäjokea joka on itselleni vielä täysin tuntematon paikka, noh, matkailu avartaa ja sitä rajaa. Navigaattorin seuranta ongelmien johdosta päädymme Sibyllaan syömään pizzarullia ja kuivahkoja burgereita joiden täyteläinen natriumglutamaatin maku suussa pyörien koitan selkeyttää tulevaa keikkaa, tähän mennessä suurin lava, 650 maksanutta katsojaa ja huhupuheiden mukaan suomen parhaimpaa äänentoistoa…

Saavumme Seinäjoelle ja alamme selvittelemään aikataulua, mahdollista yöpymistä ja muita hoidettavia asioita, yöpyminen onnistuu paikanpäällä ilmaiseksi, soundcheckkiin on sen verta aikaa jotta kerkeämme saunomaan ja lava on todella iso, eipä mitn hätiä. Sohvilla makoilevat orkesterien jäsenet kertovat olemuksellaan karua totuutta, eilinen näköjään vaatii verojaan. Matti on erittäin huolestunut jalkaansa vaivaavasta selittämättömästä kivusta, kylmägeeli, magnesiumöljy eikä paholaisvoidekkaan tunnu auttavan, olemme kuitenkin täällä joten ei muuta kuin tulta päin.

Lava on mukavan pehmeä ja sali mukavan viileä, kurkussa poltteleva Jameson ja käsissä painava ja verinen basso ankkuroivat minut nykyhetkeen, biisi nytkähtää käyntiin ja lähes välittömästi on selvää että tänään sitten hikoillaan kovemmin kuin kuumassa saunassa. Biisi seuraa toistaan ja meno hurjistuu, hakkaan soitintani, niin muutkin Lasse on näemmä löytänyt sisäisen rocktähtensä joten orkesterimme luulisi näyttävän vähintäänkin miellyttävältä, yleisön nyökyttely ja rohkaisevat kommentit ”Nyt sitä räminää saatana” piiskaavat minut rock-todellisuuteen, jossa käsitteet kipu, kohtuullisuus taikka huominen ovat vieraita käsitteitä. Setin lähestyessä olen pelkkä raato, tärisevä, hikinen ja käsipuoli raato mutta äärettömän onnellinen, kamat pois lavalta ja miehet pois ihmisten silmien edestä.

Takahuoneessa on tarjolla alkoholia ja viihdykettä, nämä jäävät toissijaisiksi asioiksi kun Stam1na aloittaa settinsä, sitä tarkastelemme niin ikkunoista kuin lavan sivustakin, kaikki 650 ihmistä ovat hurmioituneita (paitsi ne kaksi jotka eivät päässeet sisään vaan nauttivat konsertin pihalta käsin) lauma laulaa mukana ja riehuu kuin pillastunut sonnilauma. Encore alkaa ja me vaellamme kitaristien kanssa kohti baaria jossa ainakin listan mukaan pitäisi olla myytävänä rytmihäiriö drinkki joka koostuu yksinomaan absintista, mutta valitettavasti ko. juoma on loppunut illan aikana, ehkä hyvä niin, tyydyn valomieheen joka häviää suuhuni, sieltä kurkun kautta vatsaani ja lähes välittömästi keskushermostooni, kävelen seinillä ja päätän vetäytyä nukkumaan ilmeisen ajoissa, tosin tässä vaiheessa kellonajalla ei ole väliä, huomenna on kuitenkin ajettava lappeenrantaan.

[ubik]

Turku, Klubi 20.03.2010

Viime viikonlopun vero vielä niskaa ja selkää painaen herään uuteen päivään, tänään olisi paluu Turkuun, edellisellä kerralla olimme nuorempia ja vähemmän kyynisiä. Tiedossa ei olisi kultaisen nuoruuden muistelua vaan fyysistä ja psyykkistä rankaisua, hotellit varattuina, basso putsattuna sekä uusilla ohuemmilla kielillä varustettuna, efektilauta vihdoin järjesteltynä ja rahaa tilillä, vaikuttaa varsin lupaavalta.

Autot täynnä miehiä ja instrumentteja suuntaamme komppaniamme kohti suomen Turkua, tuota vitsien parjaamaa kaupunkia. Tällä kertaa auton levykokoelma on jokseenkin huono, joten radio soi ja rokki raikaa. Matka on pitkä ja tuntematon, vesikansa, saukkola, ykköspesä, täälläpäin on näköjää ollut joku koomikko nimeämässä paikkoja. Perille päästään ja huomaamme jotta Turku on hyvin suunniteltu kaupunki, keikkapaikalta hotelliin on matkaa vaivaiset 50 metriä ja saman korttelin alueelle on sijoitettu lähemmäs tusinan verran baareja, voiko enempää pyytää?
Sali on korkea ja henkilökunta todella ystävällistä, ruokaa on tiedossa ja viinat oottaa kaapissa, hienoa.

Soundchek vaikuttaa todella lupaavalta, basso on mehukas, kitarat kovalla ja taustanauhalta kantautuvat pahuuden äänet toistuvat juuri niin kuin pitääkin, kaiken tämän lisäksi aikataulukin onnistuu olemaan lähes täydellinen soundchekin ja keikan väliin jää noin tunnin verran luppoaikaa, ei paljoa kerkeä tylsistymään.

Ja sitten se alkaa. Biisi lasketaan liikkeelle ja tunnen oloni varsin vetreäksi joten monipuolisempi lava-akrobatia tulee tänään hyvinkin luontevasti, tosin kaulassani riippuva kivi hakkaa otsaani kuin kiinalainen vesikidutusjärjestelmä, kaksi biisiä ja sitten kivi helvettiin, kääntyminen kohti Artoa ja legendaarinen ’double mosh’ voi alkaa. Lava on täynnä hikoilevia uroksia ja lavan edessä olevat saavat nauttia hikisuihkusta, ilmeet eivät ole järin kiitollisia, noh taaksepäinkään ei enää pääse. Settilistaani koristava taideteos herättää yleisössä mielenkiintoa ja sitä kuvataan ahkerasti, miksauspöydän luona näkyvät Stam1nan äänimiehet korottavat itsekritiikkiä ja keikka sujuu todella mallikkaasti, kädetkin pysyvät tällä kertaa ehjinä, Turku on tosi kiva paikka.

Keikan jälkeen kamat sijoitetaan sinne minne ne parhaiten mahtuvat, pikainen nesteytys takahuoneessa ja suunta kohti baaritiskiä koska sieltä saa lonkeroa, täältä ei. Ahtautuminen yleisömassan läpi ja takaisin tuntuu urheilusuoritukselta, kehossani jylläävä adrenaliini ja alkoholi pitävät suunnan selvänä, tänä iltana ei säästellä itseä eikä muita.
Seinillä kävellään ja megafonilla keskustellaan paikallisten kanssa, ilmeet eivät edelleenkään ole mitenkään kiitolliset, mistähän johtuisi kellohan on vasta kolme aamuyöllä. Kaikki saapuvat kuitenkin loppujen lopuksi hotelliin, sielläkin ilmeisesti oli oikein hauskaa, jopa niinkin hauskaa jotta allekirjoittanut heräsi aamulla muistamatta lainkaan edellisiltaa sen viimoisen jallupaukun jälkeen, Turku antoi meille paljon ja me annoimme Turulle kaiken, kiitos kaikille asianosaisille.